Synnytyskertomus...

Nyt on aikaa kirjoittaa synnytyksestä, kun pikkuinen nukkuu tyytyväisenä omassa  kehdossaan! :D 

Ensi alkuun täytyy sanoa, että minulle jäi erittäin hyvät muistot synnytyksestä ja tuon kokemuksen jälkeen voin hyvinkin kuvitella meneväni synnyttämään toisenkin kerran! Olen myös erittäin tyytyväinen valitsemaani sairaalaan ja saamaani kätilöön, mutta nyt siihen "synnytyskertomukseen"!  :)

...Ennen synnytyksen käynnistymistä tilannehan oli se, että kohdunsuu oli avautunut jo 2 cm. Edellisenä päivänä synnytyksen käynnistymisestä kävin tarkastuksessa, jossa todettiin, että lapsella on siellä vielä niin hyvät oltavat, että eihän sieltä ihan heti ole tulossa... Mutta kohdun suu on avautunut ne 2 cm, että periaatteessa supistuksia vain odotellaan!

M sanoi tarkastuksen jälkeen, että huomenna mennään synnyttämään, mä en halunnut elätellä mitään toiveita, kun suhteellisen usein olin jo niin ajatellut ja joka aamu kuitenkin herännyt omasta sängystä, eikä mitään ikinä ollut tapahtunut! Sinä tiistai aamuna ajattelin, että nyt menen mukavasti lämpimään kylpyyn lukemaan kirjaa, ehkä sillä saadaan toimintaa tuonne alapäähän. Makoilin kylvyssä suhteellisen kauan, eikä ollut minkäänlaisia tuntemuksia siihen suuntaan, että tässä nyt lähtö saattaisi tulla. Taisinpa siinä vielä raspata jalat ja sheivata paikat ihan vain hyviksi. Kylvyn jälkeen tein itselleni aamupalaa ja söin sen kaikessa rauhassa sohvalla. Aamupalaleipiä voidellessa tuli hetkellinen kumma olo alapäähän ja ajattelin, että jes nyt ne harjoitussupistukset ovat vähän koventuneet, että ehkä tässä vielä tällä viikolla pikkuinen saadaan ulos! 

Kello oli 12 ja otin kirjan ja olin suuntaamassa parvekkeelle hetkeksi lukemaan, kun ovella tuli ensimmäinen kivuliaampi supistus. Tunne oli samantyylinen, kun kuukautisten aikaa, mutta kivuliaampi. Mistään hirmuisesta kivusta ei vielä siinä vaiheessa voinut puhua, mutta tunne oli kuitenkin sen verran erilainen, että heti ajattelin, että nyt voisi ehkä olla vihdoinkin se heti lähellä, kun alkaisi tapahtumaan! Kirjoitin viestin ystävälleni ja kysyin miltä ensimmäiset supistukset mahdollisesti tuntuvat...viestiä kirjoittaessani tuli seuraava supistus, tasan 7 minuuttia ensimmäisen jälkeen. Ystäväni tokaisi, että alahan pakkaamaan laukkua, että eiköhän sieltä haluta nyt sitten ulos! :D M istui tietokoneella kirjoittamassa maisterityötänsä, kun mä ilmoitin, että nyt saattaisi olla lähtö synnytyslaitokselle suhteellisen lähellä. M ei singonnut mielipuolenlailla ympäri asuntoa, kuten olin jotenkin arvellut, vaan totesi kylmän rauhallisesti, että mä taidan tästä sitten lähteä suikuun ja laittaa itseni valmiiksi! :) Ja näinhän sitten tekikin! Mä kellottelin supistusten välejä, jotka siinä vaiheessa olivat 7 minuuttia, pakkailin vielä laukkua ja soitin klinikalle kysyäkseni, että pitäisikö tulla vai vielä odotella kotona. He neuvoivat tulemaan vähintäänkin käymään, voi olla että lähettävät vielä hetkeksi kotiin, mutta olisi hyvä tulla ekaksi käymään. 

Ennen klinikalle menoa halusin vielä tehdä pienen kävelylenkin, ei tosiaan ollut mikään iso lenkki, mutta ajattelin vielä vähän edistää supistuksia ja käveltiin M:n kanssa vielä parin korttelin ympäri ennen kuin hypättii autoon.

Klinikalla pääsin heti puoleksi tunniksi käyrille ja siitä sitten kätilön tutkittavaksi. Paikat olivat auenneet jo 4-5 cm, joten jäätiin sitten samantien klinikalle. Kätilö kysyi josko haluan vielä käydä kävelyllä, ettei aika tulisi niin pitkäksi siellä synnytyssalissa. Käveleskeltiin sitten siis vielä noin tunnin ajan pihalla tai ei sitä niin käveleskelemiseksi voi kutsua, vaan ennemminkin laahustamiseksi. Sen tunnin aikana sain kerran kierrettyä sen sairaalarakennuksen ulkokautta ympäri. Supistuksia tuli noin 4 minuutin välein, eikä ne enää olleet niin kivuttomia, vaan siinä sai jo ihan kunnolla välillä hengitellä! :D Ulkona oli tosi kylmä, M tärisi takkinsa kanssa ja mulla oli vain t-paita päällä ja mä hikoilin... :) 

Lopulta kipu oli jo sen mukainen, etten enää halunnut kävellä yhtikäs minnekkään, vaan suorinta tietä takaisin saliin. Siellä otettiinkin heti uudet käyrät ja katsottiin tilannetta uudelleen. Edistystä olinkin vähän tapahtunut, kohdunsuu oli 5-6 cm auki. Tässä vaiheessa kipu oli jo suhteellisen kova, mutta täysin vielä kestettävissä, inhottavinta oli se pahoinvointi, joka jokaisen supistuksen jälkeen tuli. En kuitenkaan oksentanut kertaakaan, mutta lähellä se oli ihan joka supistuksen jälkeen. Odotimme veden valumista ammeeseen ja mä kuljin huonetta ympäri oksennutkaukalo kädessä. 

Klinikan erittäin hyvä puoli on se, että jokaisessa synnytyssalissa on oma amme, ei siis ole millään tavalla riippuvainen toisista synnyttäjistä. Tosin tuona tiistaina synnytyssalit olivat suhteellisen tyhjät, vain toinen synnyttäjä minun kanssani samaan aikaan. Meillä oli siis molemmilla koko päivän yksinoikeudella kätilöt käytettävissä, heillä oli oikeasti meille aikaa ja vähäisestä stressistä johtuen kätilöt olivat erittäin rentoja ja auttamishaluisia. Mulla kävi todella hyvä tuuri, että sain tuollaisen kätilön ja että hän pystyi tukemaan minua koko sen päivän puolille öitä asti. Tunsin oloni koko ajan erittäin hyvin huomioiduksi ja autetuksi.

Amme oli päiväni pelastus. Ensi alkuun ajattelin, että saa nähdä kauanko tunnen itseni vedessä hyväksi, mutta se amme oli todellakin mun juttu! Mä olin vedessä reilun kaksi tuntia. M huitoi märällä rätillä viileää ilmaa naamalleni ja minä puhaltelin! :D Sain erittäin paljon kehuja kätilöltäni, hyvästä rytmityksestä, rauhallisuudesta ja rentoudesta! :) Jossain vaiheessa tauot supistusten välissä oli kadonnut ja oli pelkkää supistelua koko ajan. Kyselinkin kätilöltäni, että onko mua huijattu, kun ihmiset puhuvat aina minuutin supistuksesta ja sitä seuraavasta tauosta, sillä joku on nyt kyllä varastanut mun tauot! :) Kätilö tarkasteli alapään tilannetta ja totesi, että taitaa se vauva siellä varastaa mun tauot ja tahtomalla ulos! :D Kohdunsuu oli 9 cm auki, vesi auttoi todellakin aukeamisessa, mutta tietysti se myös siinä samassa lisäsi kipuja! Oman kokemukseni perusteella voin suositella ammetta erittäin paljon, mutta eihän se tietystikään tarkoita, että amme ja vesi auttavat kaikkia samalla tavalla, kuin ne auttoivat minua! 

Vesisynnytystä en tahtonut missään nimessä, eikä ylilääkäri sitä suositellutkaan, vauvan suuresta koosta johtuen, joten nyt oli aika nousta ammeesta. Tästä hetkestä alkoi synnytykseni hirvein osuus. Joka paikkaan sattui; selkää poltti, alapää tunti repeävän, silmissä pimeni ja päätäkin särki! Ihan järkyttäviä supistuksia ja ilman taukoja. Kesti varmasti puoli tuntia päästä ne 2 m ammeelta sinne sänkyyn!! Kello oli tuossa vaiheessa seitsemän illalla, eli takana oli 7 tuntia ja toivoin jo kovasti, että loppu olisi lähellä! 

Kätilö kokeili kohdunsuuta ja totesi, että lähestulkoon kokonaan ollaan auki, mutta valitettavasti mun voimat olivat jo niin loppu, että jokaisen supistuksen tullessa kohdunsuu vetäytyi niin kiinni, että se oli enää 6-7 cm auki.. eli tuolla menolla lapsi ei todellakaan tule vielä hetkeen ulos. Kätilö siis suositteli tuossa vaiheessa epiduraalia, että saisin kerättyä vähän voimia, tauon supistuksista, sillä synnytys saattaisi vielä kestää useitakin tuntejä...Ja niinhän siinä siiten kävikin, sillä pikkuinen tuli vasta 5 tuntia epiduraalin jälkeen.

Kahdeksalta illalla sain epiduraalin ja siinä vaiheessa taivaat aukenivat! :) Tähän asti oltiin tultu täysin ilman mitään apukeinoja, mutta epiduraali oli kyllä parasta, mitä tuossa vaiheessa pystyi olemaan! :)Valitettavasti juuri epiduraalin laiton jälkeen pikkuisen sydänäänet hidastuivat ja minun oli pakko maata kyljelläni, joten toinen kylki ja jalka puutui epiduraalin ansiosta aivan täysin tunnottomaksi ja toisessa säilyi enemmän tunto. En pystynyt liikuttamaan vasemman puolen jälkaa, lonkkaa tai mitään seuraavaan 10 tuntiin. Olo oli tosi kummallinedn, jos joku ei kannatellut mun jalkaa niin se muljahteli mihin sattui.. :) Neljä seuraavaa tuntia siinä sitten maattiin ilman mitään suurempia kipuja, mutta ei se synnytys hirmuisesti mihinkään edennytkään. Ainut asia, jonka vielä tunsin oli paineentunne takapuolessa...Eli vauvan suunta oli siis oikea.

Kahdentoista aikaan illalla alkoi oikealle puolelle tunnot palautumaan ja ilmoitin kätilölle, että nyt painaa joku alapäätä ja paljon...Ja päähän se siellä yritti ulos! :)Valitettavasti tässä vaiheessa mun kätilö joutui lähtemään kotiin, mutta tilalle tullut kätilö oli aivan yhtä mukava. Hänen, lääkärin ja miespuolisen harjoittelijan avustusella alkoi viimeinen rutistus! 00.52 meidän pikkuinen oli maailmassa ja olo oli helpottunut! 54 cm ja 3850 g täyttä rakkautta! 

Ponnistusvaihe meni ongelmitta ja oikeastaan ilman hirveitä kipuja..Toispuoleisesti tunsin supistukset ja tiesin milloin ponnistaa. :) M totesikin synnytyksen jälkeen, että koko 13 tunnin aikana mä en huutanut tai korottanut ääntäni kertaakaan, en kiroillut, en puristanut hänen kättään...ei mitään perinteisiä kliseitä! :) Meidän poika syntyi, niin tyhmältä kuin se kuullostaakin vitsaillen ja hyräillen! :)

Kiitollisuuden tunne pienestä kääröstä ja hyvin menneestä synnytyksestä on suuri!!