Synnytyskertomus...

Nyt on aikaa kirjoittaa synnytyksestä, kun pikkuinen nukkuu tyytyväisenä omassa  kehdossaan! :D 

Ensi alkuun täytyy sanoa, että minulle jäi erittäin hyvät muistot synnytyksestä ja tuon kokemuksen jälkeen voin hyvinkin kuvitella meneväni synnyttämään toisenkin kerran! Olen myös erittäin tyytyväinen valitsemaani sairaalaan ja saamaani kätilöön, mutta nyt siihen "synnytyskertomukseen"!  :)

...Ennen synnytyksen käynnistymistä tilannehan oli se, että kohdunsuu oli avautunut jo 2 cm. Edellisenä päivänä synnytyksen käynnistymisestä kävin tarkastuksessa, jossa todettiin, että lapsella on siellä vielä niin hyvät oltavat, että eihän sieltä ihan heti ole tulossa... Mutta kohdun suu on avautunut ne 2 cm, että periaatteessa supistuksia vain odotellaan!

M sanoi tarkastuksen jälkeen, että huomenna mennään synnyttämään, mä en halunnut elätellä mitään toiveita, kun suhteellisen usein olin jo niin ajatellut ja joka aamu kuitenkin herännyt omasta sängystä, eikä mitään ikinä ollut tapahtunut! Sinä tiistai aamuna ajattelin, että nyt menen mukavasti lämpimään kylpyyn lukemaan kirjaa, ehkä sillä saadaan toimintaa tuonne alapäähän. Makoilin kylvyssä suhteellisen kauan, eikä ollut minkäänlaisia tuntemuksia siihen suuntaan, että tässä nyt lähtö saattaisi tulla. Taisinpa siinä vielä raspata jalat ja sheivata paikat ihan vain hyviksi. Kylvyn jälkeen tein itselleni aamupalaa ja söin sen kaikessa rauhassa sohvalla. Aamupalaleipiä voidellessa tuli hetkellinen kumma olo alapäähän ja ajattelin, että jes nyt ne harjoitussupistukset ovat vähän koventuneet, että ehkä tässä vielä tällä viikolla pikkuinen saadaan ulos! 

Kello oli 12 ja otin kirjan ja olin suuntaamassa parvekkeelle hetkeksi lukemaan, kun ovella tuli ensimmäinen kivuliaampi supistus. Tunne oli samantyylinen, kun kuukautisten aikaa, mutta kivuliaampi. Mistään hirmuisesta kivusta ei vielä siinä vaiheessa voinut puhua, mutta tunne oli kuitenkin sen verran erilainen, että heti ajattelin, että nyt voisi ehkä olla vihdoinkin se heti lähellä, kun alkaisi tapahtumaan! Kirjoitin viestin ystävälleni ja kysyin miltä ensimmäiset supistukset mahdollisesti tuntuvat...viestiä kirjoittaessani tuli seuraava supistus, tasan 7 minuuttia ensimmäisen jälkeen. Ystäväni tokaisi, että alahan pakkaamaan laukkua, että eiköhän sieltä haluta nyt sitten ulos! :D M istui tietokoneella kirjoittamassa maisterityötänsä, kun mä ilmoitin, että nyt saattaisi olla lähtö synnytyslaitokselle suhteellisen lähellä. M ei singonnut mielipuolenlailla ympäri asuntoa, kuten olin jotenkin arvellut, vaan totesi kylmän rauhallisesti, että mä taidan tästä sitten lähteä suikuun ja laittaa itseni valmiiksi! :) Ja näinhän sitten tekikin! Mä kellottelin supistusten välejä, jotka siinä vaiheessa olivat 7 minuuttia, pakkailin vielä laukkua ja soitin klinikalle kysyäkseni, että pitäisikö tulla vai vielä odotella kotona. He neuvoivat tulemaan vähintäänkin käymään, voi olla että lähettävät vielä hetkeksi kotiin, mutta olisi hyvä tulla ekaksi käymään. 

Ennen klinikalle menoa halusin vielä tehdä pienen kävelylenkin, ei tosiaan ollut mikään iso lenkki, mutta ajattelin vielä vähän edistää supistuksia ja käveltiin M:n kanssa vielä parin korttelin ympäri ennen kuin hypättii autoon.

Klinikalla pääsin heti puoleksi tunniksi käyrille ja siitä sitten kätilön tutkittavaksi. Paikat olivat auenneet jo 4-5 cm, joten jäätiin sitten samantien klinikalle. Kätilö kysyi josko haluan vielä käydä kävelyllä, ettei aika tulisi niin pitkäksi siellä synnytyssalissa. Käveleskeltiin sitten siis vielä noin tunnin ajan pihalla tai ei sitä niin käveleskelemiseksi voi kutsua, vaan ennemminkin laahustamiseksi. Sen tunnin aikana sain kerran kierrettyä sen sairaalarakennuksen ulkokautta ympäri. Supistuksia tuli noin 4 minuutin välein, eikä ne enää olleet niin kivuttomia, vaan siinä sai jo ihan kunnolla välillä hengitellä! :D Ulkona oli tosi kylmä, M tärisi takkinsa kanssa ja mulla oli vain t-paita päällä ja mä hikoilin... :) 

Lopulta kipu oli jo sen mukainen, etten enää halunnut kävellä yhtikäs minnekkään, vaan suorinta tietä takaisin saliin. Siellä otettiinkin heti uudet käyrät ja katsottiin tilannetta uudelleen. Edistystä olinkin vähän tapahtunut, kohdunsuu oli 5-6 cm auki. Tässä vaiheessa kipu oli jo suhteellisen kova, mutta täysin vielä kestettävissä, inhottavinta oli se pahoinvointi, joka jokaisen supistuksen jälkeen tuli. En kuitenkaan oksentanut kertaakaan, mutta lähellä se oli ihan joka supistuksen jälkeen. Odotimme veden valumista ammeeseen ja mä kuljin huonetta ympäri oksennutkaukalo kädessä. 

Klinikan erittäin hyvä puoli on se, että jokaisessa synnytyssalissa on oma amme, ei siis ole millään tavalla riippuvainen toisista synnyttäjistä. Tosin tuona tiistaina synnytyssalit olivat suhteellisen tyhjät, vain toinen synnyttäjä minun kanssani samaan aikaan. Meillä oli siis molemmilla koko päivän yksinoikeudella kätilöt käytettävissä, heillä oli oikeasti meille aikaa ja vähäisestä stressistä johtuen kätilöt olivat erittäin rentoja ja auttamishaluisia. Mulla kävi todella hyvä tuuri, että sain tuollaisen kätilön ja että hän pystyi tukemaan minua koko sen päivän puolille öitä asti. Tunsin oloni koko ajan erittäin hyvin huomioiduksi ja autetuksi.

Amme oli päiväni pelastus. Ensi alkuun ajattelin, että saa nähdä kauanko tunnen itseni vedessä hyväksi, mutta se amme oli todellakin mun juttu! Mä olin vedessä reilun kaksi tuntia. M huitoi märällä rätillä viileää ilmaa naamalleni ja minä puhaltelin! :D Sain erittäin paljon kehuja kätilöltäni, hyvästä rytmityksestä, rauhallisuudesta ja rentoudesta! :) Jossain vaiheessa tauot supistusten välissä oli kadonnut ja oli pelkkää supistelua koko ajan. Kyselinkin kätilöltäni, että onko mua huijattu, kun ihmiset puhuvat aina minuutin supistuksesta ja sitä seuraavasta tauosta, sillä joku on nyt kyllä varastanut mun tauot! :) Kätilö tarkasteli alapään tilannetta ja totesi, että taitaa se vauva siellä varastaa mun tauot ja tahtomalla ulos! :D Kohdunsuu oli 9 cm auki, vesi auttoi todellakin aukeamisessa, mutta tietysti se myös siinä samassa lisäsi kipuja! Oman kokemukseni perusteella voin suositella ammetta erittäin paljon, mutta eihän se tietystikään tarkoita, että amme ja vesi auttavat kaikkia samalla tavalla, kuin ne auttoivat minua! 

Vesisynnytystä en tahtonut missään nimessä, eikä ylilääkäri sitä suositellutkaan, vauvan suuresta koosta johtuen, joten nyt oli aika nousta ammeesta. Tästä hetkestä alkoi synnytykseni hirvein osuus. Joka paikkaan sattui; selkää poltti, alapää tunti repeävän, silmissä pimeni ja päätäkin särki! Ihan järkyttäviä supistuksia ja ilman taukoja. Kesti varmasti puoli tuntia päästä ne 2 m ammeelta sinne sänkyyn!! Kello oli tuossa vaiheessa seitsemän illalla, eli takana oli 7 tuntia ja toivoin jo kovasti, että loppu olisi lähellä! 

Kätilö kokeili kohdunsuuta ja totesi, että lähestulkoon kokonaan ollaan auki, mutta valitettavasti mun voimat olivat jo niin loppu, että jokaisen supistuksen tullessa kohdunsuu vetäytyi niin kiinni, että se oli enää 6-7 cm auki.. eli tuolla menolla lapsi ei todellakaan tule vielä hetkeen ulos. Kätilö siis suositteli tuossa vaiheessa epiduraalia, että saisin kerättyä vähän voimia, tauon supistuksista, sillä synnytys saattaisi vielä kestää useitakin tuntejä...Ja niinhän siinä siiten kävikin, sillä pikkuinen tuli vasta 5 tuntia epiduraalin jälkeen.

Kahdeksalta illalla sain epiduraalin ja siinä vaiheessa taivaat aukenivat! :) Tähän asti oltiin tultu täysin ilman mitään apukeinoja, mutta epiduraali oli kyllä parasta, mitä tuossa vaiheessa pystyi olemaan! :)Valitettavasti juuri epiduraalin laiton jälkeen pikkuisen sydänäänet hidastuivat ja minun oli pakko maata kyljelläni, joten toinen kylki ja jalka puutui epiduraalin ansiosta aivan täysin tunnottomaksi ja toisessa säilyi enemmän tunto. En pystynyt liikuttamaan vasemman puolen jälkaa, lonkkaa tai mitään seuraavaan 10 tuntiin. Olo oli tosi kummallinedn, jos joku ei kannatellut mun jalkaa niin se muljahteli mihin sattui.. :) Neljä seuraavaa tuntia siinä sitten maattiin ilman mitään suurempia kipuja, mutta ei se synnytys hirmuisesti mihinkään edennytkään. Ainut asia, jonka vielä tunsin oli paineentunne takapuolessa...Eli vauvan suunta oli siis oikea.

Kahdentoista aikaan illalla alkoi oikealle puolelle tunnot palautumaan ja ilmoitin kätilölle, että nyt painaa joku alapäätä ja paljon...Ja päähän se siellä yritti ulos! :)Valitettavasti tässä vaiheessa mun kätilö joutui lähtemään kotiin, mutta tilalle tullut kätilö oli aivan yhtä mukava. Hänen, lääkärin ja miespuolisen harjoittelijan avustusella alkoi viimeinen rutistus! 00.52 meidän pikkuinen oli maailmassa ja olo oli helpottunut! 54 cm ja 3850 g täyttä rakkautta! 

Ponnistusvaihe meni ongelmitta ja oikeastaan ilman hirveitä kipuja..Toispuoleisesti tunsin supistukset ja tiesin milloin ponnistaa. :) M totesikin synnytyksen jälkeen, että koko 13 tunnin aikana mä en huutanut tai korottanut ääntäni kertaakaan, en kiroillut, en puristanut hänen kättään...ei mitään perinteisiä kliseitä! :) Meidän poika syntyi, niin tyhmältä kuin se kuullostaakin vitsaillen ja hyräillen! :)

Kiitollisuuden tunne pienestä kääröstä ja hyvin menneestä synnytyksestä on suuri!!

Täällä taas.. Vauvakuulumisia!

Nyt on pari viikkoa vierähtänyt semmoisessa humussa, ettei ole ollenkaan ehtinyt täällä kirjoittelemaan! Meidän pikkuinen ihanuus täytti eilen kaksi viikkoa, ne kaksi viikkoa tuntuvat toisaalta ihan ikuisuudelta! Tuntuu siltä kuin siitä olisi jo paljon kauemmin, kun ensimmäisen kerran saatiin oma käärö syliin. Ihana hetki!

Nämä edelliset pari viikkoa ovat ollet erittäin tunteikkaat ja aika on mennyt siivillä...Päällimmäisenä tunteena kuitenkin on kiitollisuus! Oman lapsen saaminen on kyllä tunnemyrskyistä varmasti yksi suurimmista! Ei mene päivääkään, ettei kyyneleet nousisivat silmiin, välillä ilosta ja onnesta, toisinaan epävarmuudesta, mutta useimmin en osaa itsekään sanoa, miksi itken! :) M on ihanasti ollut tukena ja turvana, jaksanut kuunnella ja lohduttaa, ilman häntä olisi varmasti ollut vaikeat kaksi viikkoa! 

Usein istun vain pikkuinen sylissäni ja ihmettelen maailmaa. Miten kummassa tuollainen ihme, kuin lapsi voi kehittyä kohdussa noin täydelliseksi ja sitten tulla ulos muuttaen vanhempansa täysin ja heidän maailmansa! Mutta ihanalla tavalla! Vieläkään en täysin ymmärrä sitä, että meillä on nyt oma poika...meidän rakkauden hedelmä! :) Ja suloinen onkin! ;) 

Meidän arki on täällä lähtenyt hyvin rullamaan. Pientä rutiiniakin on jo syntynyt, eikä enää tunnu olo niin tumpelolta ja epävarmalta. Alkuun meillä oli pienoisia ongelmia imetyksen suhteen monestakin eri syystä. Ensinnäkin mulla on erittäin lattanat nännit, toinen melkein sisällepäin. Pikkuisen oli erityisesti alkuun todella vaikea saada nännistä otetta ja jos hän sen otteen sain, niin kohta luiskahti nänni taas suusta pois. Erittäin malttavaisesti hän kyllä jaksoi yrittää, mutta jossain vaiheessa, kun nälkä on suunnaton, alkaa jokaisen malttavaisuus olla koetuksella! 

Toisena ongelmana oli se, että maito nousi rintoihin vasta 5 tai 6 päivänä, joten eihän mun maidot riittäneet mitenkään pienen miehen tarpeisiin. (Isona vauvana hän tarvitsi/tarvitsee erittäin paljon maitoa!) Jotenkin yksi laitoksen kätilöistä pelotteli mua niin siitä, että "tämä poika on varmasti sellainen, joka kerran pullon saatuaan ei ikinä enää ota rintaa vastaa". No enhän mä sitten uskaltanut pulloa hänelle antaa vaan yritin sinnitellä kaikin muun tavoin. Ei ollut helppoa! Annoin rintaa aina kun vain pystyin, mutta jossain vaiheessa oli nännit jo ihan verillä, eikä pystynyt koko aikaa tissiä tarjoamaan... eikä pojan nälkää saanut mitenkään tyydytettyä! Sitten yksi kätilö ehdotti, että annetaan pikkuiselle tissiä sellaisella tissinsuojuksella ja yritetään samanaikaisesti saada sellainen pieni letku siitä tissin sivusta menemään suuhun. Letkun päässä oli pieni ruisku ja siihen laitettiin sitten äidinmaidonkorviketta, jota pikkuisen tissiä imiessä ruiskutettiin hänelle suuhun. Tuo toimi ihan hyvin, pikkuinen imi tissiä, mutta maito tulikin ruiskusta... Ongelmana oli, että miten hitsissä saan samanaikasesti tuettua pojan päätä, pideltyä tissiä, tungettua letkua suuhun ja ruiskutettua maitoa... niin ja sitten taas täytettyä ruiskua?!  No en mitenkään! Silloin kun M oli sairaalassa selvittiin kahdestaan suhteellisen hyvin, mutta yösyötöt olivat yhtä tuskaa, kun yksin yritin kaikesta selvitä. Ensimmäisenä yönä yökätilö oli mukava ja auttoin kunnolla, että sain pienen syötettyä, mutta sitten vaihtui yökätilö ja se seuraava oli sitä mieltä, että mun on selvittävä yksin... Ei siis enää autettu. Istuin yöllä siellä huoneessa yli 5 tunnin ajan yrittäen saada pientä syötettyä, mutta ei hän vain tule kylläiseksi. Vähän siinä alko ärsyttää. Viimeisenä yönä olin jo niin tympääntynyt siihen kätilöön ja monen tunnin yrityksen jälkeen annoin pojalle pullon! Siitähän hän ilahtui...joi vissiin yhteen häkään 90 ml...(kyse oli 3 päivää vanhasta lapsesta...melkoinen määrä maitoa!) 

Mutta kotiin päästyä alkoi imetyskin vähän luonnistumaan. Pumppailin tissejä, jotta maidoneritys vähän nopeutuisi, imetin sen minkä pystyin ja lopun pikkuinen sai pullosta! Eikä hän millään tavalla hylkinyt/hylji tissiä, vaikka välillä saakin pullosta! Edelleen pikkuisen maidontarve on suhteellisen suuri, joten aina ei mun maidot riitä, joten pullosta hän saa noin yhden kerran vuorokaudessa, tissin lisäksi. Hän (nimetään hänet nyt N:näksi)imee erittäin rauhalliseen tempoon, mikä tarkoittaa, että mä istun aina vähintään 1,5 h imettämässä ja mikäli ei senkään jälkeen näytä kylläisyyden merkkejä niin mä annan pullosta vielä 30-60 ml. Maidontuotantoa edistääkseni pumppaan edelleenkin välillä juuri ennen imetystä, sen laihemman maidon pulloon, jotta N saisi sen rasvaisemman maidon juotua ja olis mahdollisesti nopeammin kylläinen (myöhemmin, mikäli tarvetta, niin juotan pullosta sitten sen pumppaamani laihemman maidon). Välillä taas pumppaan N:n juotua vielä vähän rintoja, jotta maitoa tulisi nopeammin. Aikaa vievää touhua, mutta mikäli tällä tavoin pystyn imettämään ja mahdollisesti saadaan maitoa sen verran paljon, että pullot voisi jättää vielä vähemmälle, niin teen tämän kaiken oikein mielelläni!

Nukkuminen sujuu erittäin hyvin, ainakin yöllä. Yöllä N vetelee kuusikin tuntia putkeen,sitten syödään se pari tuntia ja nukutaan taas noin 4 tuntia. Joten vanhemmatkin saavat ihan ruhtinaalliset yöunet. :) Päivisin unet onnistuvat niin ja näin. Välillä päivisin N:lle tuottaa vähän vaikeuksia nukahtaa tai siis vaipua sellaiseen syvempään uneen. Sylissä, vatsan päällä tai kantorepussa hän nukkuu kyllä loistavasti, mutta jos yrität siirtää hänet pois sylistä, niin poika on hereillä alta parin minuutin! Nyt olen huomannut, että mikäli hän saa nukkua mahallaan, niin päiväunetkin luonnistuvat huomattavasti paremmin... Tietysti mahallaan nukuttaminen pelottaa, mutta mun kätilökin sanoi, että mikäli itse olen samassa huoneessa ja tarkistan tilannetta, niin voin hyvin antaa pojan nukkua sohvalla mahallaan. Yöllä en todellakaan nukuta mahallaan, mutta päivisin nyt sitten silloin tällöin! Tällä tavoin ollaan nyt saatu päiväunetkin onnistumaan paljon paremmin ja N nukkuu sikeästi sen 3 tuntia!

Oma toipuminen synnytyksestä on mennyt erittäin nopeasti. Pystyn hyvin istumaan sekä liikkumaan, eikä oikein mikään paikka ole enää kipeä. Oikeastaan mulla on vuodotkin jo lähestulkoon loppuneet ja haava on hyvin kiinni! Voi olla vain erittäin onnellinen, että kaikki on mennyt näin hyvin. Mä olen todella kauhuissani näistä "saamistani" kiloista ja siitä, että miten hitossa mun pitäisi vielä saada noin 20 kiloa pois. Jokainen voi selitellä mulle ummet ja lammet imetyksen hyvästä vaikutuksesta ja kuinka ne kilot lähtevät nopeasti pois, mutta mä en usko!!! Mulla lähti laitoksella se 8 kiloa pois, josta olin erittäin onnellinen, mutta nyt on TULLUT 2 kiloa takaisin!! Häh???? Tänään kysyinkin mun kätilöltä, että mistä se voi johtua ja hänkin totesi, että ei siinä yleensä kyllä noin käy... Onpas lohduttavaa!!! Ahdistaa, mutta yritän olla ajattelematta asiaa niin paljon! Tänään alkoi herkkulakko..saa nähdä miten mun käy! :) 

Mutta siis täällä on kaikki erittäin hyvin! Onnellinen pikku-perhe opettelee uutta arkeaan ja ihmettelee tätä rakkauden määrää, joka pienessä ajassa syntyy ja lisääntyy sanoin kuvaamattomiin määriin! <3